Äitiyteen ja vauvoihin liittyy usein jotain tiettyjä ennakkoajatuksia. Huomasin esikoisen kohdalla, että niistä aika moni ei pidä paikkaansa.

Vastasyntyneet vauvat eivät ole söpöjä. Juuri syntynyt vauva on oikeastaan melko ruma otus. Sellainen epämääräisen värinen, limainen ja ruttuinen. Se on söpö sitten kun se on pesty ja saanut vähän ruokaa ja alkaa olla normaalin värinen.

Väittämä siitä, että kaikki kivut unohtuvat kun saa vauvan syliinsä ei pidä paikkaansa kaikkien kohdalla. Mielenkiinnolla odotan miten nyt sitten käy toisen kanssa. Mutta en ajatellut ottaa mitään paineita siitä, jos ei suuret äidinrakkauden tunteet herääkkään heti edes toisen kohdalla. Esikoisen kanssa ensimmäinen ajatus oli vain, että "jes. ei tarvi enää jaksaa...". Seuraavaksi katselin sitä pientä ruttuista otusta aikalailla vain ihmetyksen vallassa "tuoko se nyt sitten on...?". Seuraavaksi keskityin ihmettelemään sitä mönjää mitä sen kropassa oli mitä tarttui käsiin.

Kyllähän se valtaisa äidinrakkauden aalto sitten minutkin saavutti. Esikoinen taisi olla parin päivän ikäinen kun meinasi itku tulla kun tajusin kuinka rakas se pieni oma on. Mutta on varmasti niitä, joilla tuollaisia tunneaaltoja ei tule ollenkaan. Sen ryöpyn jälkeen rakkaus lapseen on kasvanut hitaasti. Mitä enemmän sitä on oppinut tuntemaan, sen enemmän sitä rakastaa.

Sitten annetaan sellainen kuva, että imettäminen on sellaista kivaa ja helppoa ja luonnollista äidin ja vauvan yhdessäoloa. Joopajoo. Niin varmaan. Paras päätös esikoisen kohdalla oli lopettaa se itsensä ja vauvan rääkkääminen kahden kuukauden jälkeen.

Saa nähdä kuinka paljon sitä vastaavia ennakkoluulojen murentumisia tapahtuu sitten tämän toisen kohdalla. Toivon, että pääsen niistä kertomaan mahdollisimman pian.